Terveisin Lapiovaaran nuori emäntä!

Armoa ja asennetta!

Armoa ja asennetta!

 

 

Viimeksi kun kirjoitin oli sydäntalvi, nyt kesä kauneimmillaan. Tiedän, olisi ollut suotavaa kirjoittaa tässä välissäkin. Anon armoa ja anteeksiantoa. Ei ole hyvä tehdä asioita pakosta, vaan inspiraatiosta ja intohimosta. Olenkin oppinut olemaan itselleni armollinen. Olen oppinut paljon muutakin, mutta siitä lisää myöhemmin.

 

Tulimme juuri iltakahveilta Lapiovaaran huipulta. Lapset nukahtivat kotimatkalla takapenkille, josta varovaisesti kannoin heidät sänkyyn jatkamaan uniaan. Sen jälkeen hain etupenkiltä elämäni ensimmäiset räsymattoni, jotka naapuri oli minulle ostanut kirpputorilta. Leväytin yhden eteiseen, toisen keittiöön. Että voi pieneen hetkeen kätkeytyäkin monta kaunista asiaa. Joku jossain ja joskus on päivätolkulla kutonut upeita mattoja, sitten jälkipolvi laittaa ne pilkkahinnalla myyntiin ja upea, uusi naapurimme suo meille ajatuksen ja ostaa ne meille. Ajatelkaa mitä ajattelette, mutta tämä emäntä on ainakin aamulla yhtä hymyä aamukahvia keitellessään ja räsymattoja ihaillessaan.

 

Mattoja ihailtuani nappasin itkuhälyttimen mukaani ja lähdin jokailtaiselle pihakierrokselleni. Kuistilla vastassa oli rapsutuksia kerjäävä koira ja sisälle pyrkivä kissa. Suuri koirankoppi, joka on rakennettu osaksi kuistiamme, miellyttää koiran lisäksi muitakin eläimiä. Vuohemme, Bertta ja Milkki, astuivat sieltä ulos ja tulivat minua tervehtimään. Toinen sarvipäistä kyhnyttää hetken jalkaani, kunnes huomaa jääneensä yksin ja rientää kaverin perään. Istahdan hetkeksi portaille. Huomaan lampaiden tulleen myös kuistin tuntumaan. Päivisin he viihtyvät navetassa ja laitumilla, mutta päivän hiljetessä ruohonleikkurimme saapuvat etupihalle. Kaksi ensiksi meille saapunutta lammasta, Elli ja Marikki, käyvät tervehtimässä minua. Vaihdamme pikaiset pusut ja silitykset ja sitten he jatkavat taas matkaansa. Kolmas lammas, Säpsy nimeltään, saapui meille kesän alussa. Hän on alku meidän omavaraiselle lihataloudellemme. Säpsyä emme sentään syö, mutta katsotaan sitten sitä jälkikasvua. Säpsy käy myös pikaisesti nuuhkaisemassa minua. Mieletöntä, hän antaa silittää itseään, mikä on hyvin harvinaista. Nimensä mukaisesti kuitenkin pian säpsähtää jotakin ja loikkii tiehensä.

 

Ilta-aurinko paistaa ja on niin käsittämättömän rauhallista. Mielestäni meillä on maailman toiseksi kaunein paikka asua. Kaunein paikka on naapurilla, Lapiovaaran huipulla. Suuntaan katseeni laitumelle. Siellä laiduntaa rakas suomenhevoseni Jadella, jonka seura on vaihtunut sitten viime kirjoitusten. Tuolloin seurana oli ihka ihana, nuori lämminverinen, jonka ostoa vasta suunnittelimme. Mutta tajusin aikani ja taitojeni rajallisuuden, joten siitä projektista oli luovuttava. Nyt tannerta tallaa ruokaa rakastava pikkuponi, Samu, joka mahdollisti sen, että myös perheemme pienimmät pääsivät osaksi hevosharrastustamme.

 

Nousen rappusilta ja käyn tarkastamassa, että kanat ja kukko ovat päässeet orrelle nukkumaan. Tarkastan myös munintakopin, jossa kanaemo nukkuu kahden tipunsa kanssa. Tallessa ovat. Jälleen kerran suon ajatuksen pienelle Piiperolle.

 

Kesäkuun ensimmäisinä päivinä kuoriutui kanalassa kuudesta haudotusta munasta kaksi tipua. Loput munat emo hylkäsi äitiyden huumassaan. Minä päätin kokeilla pelastaa pari pienokaista. Kaksi munaa jätin pesään ja kaksi toin sisälle haudottavaksi. Netissä puhuttiin “karvalakkimenetelmistä” ja minä päätin kokeilla ihan kirjaimellisesti. Kakkukupu nurin päin, heiniä pohjalle, villaa ympärille, kuumia geelipusseja, märkiä talouspapereita, Vuojolaiselta lainattu pöytälamppu ja munat keskelle. Ja kaiken kakuksi karvalakki. Arvaattekos kuulkaa naurettiinko minulle? Kyllä. Mutta minä olin vuoren varma, että toisen munan sisällä oli edelleen elämää ja kuulin piipityksenkin. Kukaan muu sitä ei kuullut.

 

Kun tämän kerron, niin hulluna pidätte, mutta voin sanoa, ettei vielä kannata, sillä tämä vain paranee/pahenee. Nukuin ensimmäisen yön sohvalla kakkukupu kainalossa. Tähän väliin mainittakoon, että lapsemme ovat oppineet nukkumaan. Ne on nykyään muut asiat, mitkä emäntää valvottaa. Mutta niin, kello oli soimassa joka jumalan kolmannes tunti, jolloin painalsin vedenkeittimen päälle ja lämmitin geelipussit munien kylkeen. Suihkuttelin vettä sekaan ja jatkoin unia. Kissa vieressä oikoi makeasti itseään, eikä voinut vielä urheimmissa unelmissaankaan toivoa mitä tuleman pitää.

 

Aamuyön tunteina heräsin vaimeaan ääneen. Nostin karvalakkia ja toisessa munassa oli pienen pieni reikä. Siinä vaiheessa unohdin toisen munan hyysäämisen, tuskin siellä elämää oli vähään aikaan enää ollutkaan. Jatkoin koko seuraavan päivän geelipussien lämmittelyä ja vahtasin vähänväliä lihalämpömittaria, joka kertoi karvalakin alaisesta lämpötilasta. Mieheni sanoi, että hyvä kun opetan tipun hyvissä ajoin lihamittarille. Idiootti!

 

Minulla oli kakkukupu mukana kaikkialla, autossakin, kun kävin kaupassa. Mutta mitään ei tapahtunut koko päivänä. Luin, että moni tipu, joka ei ole valmis maailmaan, hyytyy tuossa vaiheessa. Meillä oli samaisena päivänä vieraitakin ja minua kehotettiin jo luovuttamaan ja keskittymään muihin, heidän mielestään olennaisempiin asioihin. Mutta päätin sinnikkäästi jatkaa suihkuttelua ja lämpöhauteiden vaihtamista. Seurueemme nukahti vasta aamuyöstä, jolloin minä vielä jäin hoitelemaan laitostani. Edelleen totean, arvatkaa naurettiinko minulle!? Kolmelta yöllä mittasin lämmöt ja laitoin kellon soimaan kolmen tunnin päähän.

 

Kello 6.00 kävelen keittiöön ja napsautan vedenkeittimen päälle. Tajuan, että jostain kuuluu sinnikäs piipitys. Nostan karvalakkia ja JUMANKAUTA!!!!!! Pieni oli kuoriutunut! Pieni, musta, märkä, kananmunankuorissa kiinni oleva lintua muistuttava otus piipitti kuin viimeistä päivää ja rauhoittui siinä samassa, kun kaappasin sen syliini. APUA! Itku pitkästä odotuksesta! Vieraat ja isäntä käänsivät kylkeään, kun minä ylpeänä kanaemona, parin tunnin yöunilla, ihastelin pienokaistani.

 

Eikähän se kanaemo kanalassa huolinut sitä enää omakseen ja toisesta munasta ei kuoriutunut mitään, joten minä olin Äiti. Olin jo lopettanut aiemmin nuorimmaisen imetyksen, mutta tipun nukkuessa laatikossa vieressäni ja herätessäni sen jokaiseen rasahdukseen, yhtenä aamuna oli paitani märkänä maidosta! Ihailtavaa omistautumista ja heittäytymistä, eikö?

 

Kuukauden ajan olin äiti tälle pienelle tyypille. Antoisa, unohtumaton matka, jolle en toiste uskalla lähteä. Tuskin tyttökään unohtaa kaveria, joka kakkasi leluille ja kaivautui kainaloon. Sitä mukaa kun Piipero kasvoi, kasvoi laatikot ja häkit. Lopulta Piiperolla oli ISO häkki olohuoneen seinustalla. Päivisin se pääsi aina syömään ruuantähteet pöydän alta ja iltaisin, lasten mentyä nukkumaan, se istui olkapäälläni, kunnes sukelsi paidan alle nukkumaan.

 

Lopulta tuli aika sopeuttaa kaveri kaltaistensa joukkoon. Aluksi häkin sisällä muiden joukossa, vihdoin ilman häkkiä. Kukko puolusti uutta tulokasta hanakasti. Olihan se ihmeissään ja ihmisen perään, mutta viimeisinä iltoinaan se oli jo rohkaistunut ja uskaltautunut alemmalle orrelle nukkumaan. Kyllä olin ylpeä pienokaisestani!

 

En tiedä tuliko sitten liian rohkeaksi. Pari päivää sen jälkeen löytyi Piipero ilman päätä kanalasta. Eikä se kissan tekosia ollut, kissa olisi vienyt muutakin. Kana on brutaali eläin… Täytyy myöntää, että teki mieli vääntää niskat nurin joka kanalta. Pahaa teki. Siihen tyyppiin oli ladattuna aika paljon rakkautta.

Mutta meillä on edelleen kanoja..

 

 

Tosiaan, olin siellä kanalassa menossa. Näköjään tuli tähän kirjoitukseen tehtyä surutyö ja muistokirjoitus. Rest in peace Piipero! Kanalakierroksen jälkeen tulin ulos navetasta ja huomasin, että auton ovi oli jäänyt auki. Aurinko loi viimeisiä kajastuksiaan pihamaalle ja jälleen kerran huokailin kaikesta hyvästä mitä meillä ympärillä oli. Ai että saan olla onnellinen ja sitä rataa…

 

Tulin autolle ja siinä samassa lopetin iloisessa hattarassa hyllymisen. Ei mennyt tämäkään paska katsastuksesta läpi, ajattelin. Ja siitäkös sitten ajattelin kaikkea muutakin. Tuossa taannoin hajosi kaksi autoa saman päivän aikana, samalla viikolla hajosi vesipumppu ja kaiken kruunasi päivä, jona tyttö kiidätettiin ambulanssilla sairaalaan kiehuvan veden kaaduttua päälle. Kiersin katsettani pihassa. Lisää mielipahaa.. Ai saakeli, mitäköhän ne viikonloppuna tulevat vieraat ajattelevat, kun piha rehottaa tämmöisenä. Ilkeääkö sanoa, että tänä kesänä on ajettu vasta yhden kerran nurmikkoa. Ja tuo kasvimaa! Anoppi jo pyöritti päätään, kun ei siellä tunnu muuta kasvavan kuin rikkaruohoa. Kyllä siinä omavaraisuuden aloittelija tuntee kolauksen. Kasvimaalta kun päänsä kohottaa, niin näkee yläkerran ikkunan. Yläkerta! Kirosana! Sen piti olla valmis kaksi kuukautta kauppojen teosta. Eipä ollut. Kiire laantui, alakerrassakin pärjättiin. Kunnes nyt, sillipurkissa nukkuminen alkaa riittää ja tahdon yläkerran! Ole hyvä, ukkokulta, ja rakenna nyt pirun äkkiä! Mutta tule helvetti soikoon alas sieltä, kun en minä yksin jaksa näitä lapsia! Niinpä niin… koitapa päättää.. Ja hengitä välillä…

 

 

Kunnes huomaan taas, että ei auta valittaa.

 

 

Se, mitä oppimastani piti vielä myöhemmin mainita, niin ei tämä elämä kuulkaa ole missään muualla, kuin pään välissä. Siellä sinä sen elämäs kirjoitat. Tai lähinnä sen, miten asioihin suhtaudut.

 

 

Ja täytyy sanoa, että pienet on murheet. Pienet on kyllä ilon aiheetkin, mutta oikealla asenteella VALTAVAT.

 

 

Ps. En tiedä koska kirjoitan taas. Ehkä pian, ehkä puolen vuoden päästä.. Jos sama tahti jatkuu, niin seuraavalla kerralla elukkalajeja on sen seitsemän sorttia enemmän (toivottavasti) ja lapsia tuplaten tai minä tiinehtien (toivottavasti en).

 

Pps. Kello on kolme aamuyöllä ja herään muutaman tunnin päästä, mutta onneksi on matot.. ja aamulla aihetta hymyyn.

 

 

Ennen “painoon” menoa teen tekstiin vielä pienen lisäyksen. Aamulla heti herättyään juoksi tyttö keittiötä ja eteistä edestakaisin. “Äiti, ihania mattoja. Näillähän voi vaikka tanssia”. Äitinsä tyttö, ajattelin. Kyllä olen hienosti lapseni kasvattanut. Mutta sitten tajusin asioiden oikean laidan; kuka on kasvattanut ja ketä. Lapset sen minulle opettivat: hetkestä nauttimisen, hetkessä elämisen.

 

 

Kesäisin terveisin

Lapiovaaran Nuori Emäntä

 

Kirjoita uusi kommentti: (Napsauta tästä)

123kotisivu.fi
merkkiä jäljellä: 160
OK Lähetetään.
Katso kaikki kommentit

| Vastaa

Uusimmat kommentit

02.06 | 20:30

Kauniissa Karjalan vaaramaisemissa luonnon keskellä sijaitsee rauhallinen rivitaloyhtiö. Huhtilammen kylältä löytyvästä talosta on vapaana edullisia ja siistikuntoisia asuntoja. Kaikki kylpyhuoneet ovat juuri tyylillä remontoituja. Jänisjoen vesireitti ta

...
04.04 | 17:41

Hei Tuula! Kyllä me teidät täällä muistamme oikein hyvin!
Tervetuloa käymään taas!

...
24.03 | 08:17

Tervehdys Hämeenlinnasta. Kivoja valokuvia ja ihana käsintehty kartta. Toimimme mieheni kanssa Raatevaarassa 1995-2005. Sinne jäi sydämemme.

...
21.08 | 23:36
Vuokramökit on saanut 5
Tykkäät tästä sivusta