Kylän tarinat

Tiedoksi

Seuraavat Tarinat on lainattu Huhtilammin perinnepiirin v.2000 julkaisemasta kirjasta Kylän Tarinat

Juho Heiskanen

Juho Heiskanen lähtee kokeilemaan uutta niittokonetta. Kuva Uskalin kyläyhdistys.

Persoonallinen ja omapäinen Tantsan ukko Uskalista

 

Huhtilammillakin hyvin tunnettu ja kuuluisa henkilö oli Uskalin puolella asunut Juho Heiskanen (1866 - 1958), jota kutsuttiin Tantsan Jussiksi. Häneen liittyviä tarinoita ja sutkauksia on kerrottu runsaasti.  Ulkomuodoltaan ukko oli pieni, laiha ja pitkäpartainen. Parran kerrotaan joskus jääneen vitaksen väliin, kun ukko oli ollut sitomassa vitaksella aidaksia eläinten karsinaa tehdessään. Tästä suivaantuneena ukko sitten leikkasi partansa lyhyemmäksi. Vaatetuksena hänellä oli usein musta sarkatakki ja leveä sotilasvyö. Luonteeltaan hän oli äkkipikainen ja mutkaton ja hänellä oli vahva, omalaatuinen huumorintaju.

 

Ukko teetti Tantsalan rakennuksiin peltikatot jo ennen sotia. Paikkakuntalaiset muistavat erikoisuutena myös pihalla sijainneen erillisen kiikkuhuoneen, jossa oli paljon ikkunoita ja sisällä kiikun lisäksi pieni baarikaappi. Monet tarinat kertovat ukon valmistuttaneen itselleen ruumisarkun jo elossa ollessaan. Arkusta hän piti hyvää huolta tervaten sen joka vuosi. Ukko säilytti arkkua aitassa ja kävi usein nukkumassa siellä päiväunensa. Ukolla oli myös tietty härkäpörri aina navetassa kasvamassa omia hautajaispitojaan varten.

 

Kun Vironmäki tuli Noposen jälkeen Kiihtelysvaaraan kirkkoherraksi ja Tantsan Jussi entiseen tapaan sinutteli uuttakin kirkkoherraa, oli Vironmäki muistuttanut, että hän on sentään kirkkoherra. Tantsan ukko siihen vastasi: ”Jussija myö oltiin Noposenkii aikaan.” Jussi ei antanut Vironmäelle anteeksi sitä, että tämä piti itseään ylempiarvoisena vaatien teitittelyä, joten Jussi aina tilaisuuden tullen nokitti Vironmäkeä. Niinpä kerran, kun tupa oli Tantsalassa vieraita täynnä odottamassa seurojen alkua, laskeutui ukko uunilta ja meni Vironmäkeä ovelle tervehtimään. Siinä tervehtiessään hän ei ollut mukamas tuntevinaan tupaan tulijaa ja ihmettelikin, että kukahan se tämä tulija mahtaakaan olla.

 

 Kerran Jussi oli Vironmäen kanssa kävelyllä hautausmaalla, kun hän sanoi haluavansa varata hautapaikan mahdollisimman läheltä hautausmaan porttia. Kun Vironmäki tiedusteli syytä tähän, sanoi Jussi perusteluksi: ”Kerkiänpä ensimmäisten joukkoon viinajonnoon!”

 

Ukon omaperäiseen luonteeseen kuului myös se, että hän antoi ymmärtää olevansa lukutaidoton ja rahaton. Hän saattoi lukea lehteä alassuin kuvia katsellen. Kerran sitten laivan kuvaa näin katsellessaan oli ukko todennut: ”Ompas laiva kuatunna.”  Ukon hyvästä lukutaidosta on kuitenkin todisteena muun muassa se, kun hän kerran rupesi yöllä tuiterissa ollessaan lukemaan Raamattua niin, että tekstiä tuli ihan solkenaan.

 

Ulkoisesti vaatimaton olemukseltaan kun oli, eivät myyjät kerran peiliostoksilla Joensuussa ottaneet mitään kantaa, kun sarkavaatteisiin pukeutunut ukko kontti olallaan tiedusteli peilin hintaa. Ukko oli potkaissut peilin kappaleiksi ja tokaissut: ”No, nyt työ tiijättä hinnan!” Ukko oli ostanut peilin navettaan. Kyläläisten tätä ihmetellessä oli ukko sitten vastannut, että piioilla pitää olla peilit navetassa, jotta heidän ei tarvitse tulla kesken töiden sisälle peilautumaan. Myöskään kattopeltien ostomatkalla ei nuori myyjäpoika ensin uskonut, että ukko oli tosiaan tullut ostamaan koko peltipinkkaa.

 

Myös erään kerran Tantsalaan saapuneet metsänostajat eivät ukkoa isännäksi uskoneet. Kun ukko pihalla sarkavaatteet päällään hakkasi havuja eläimille alusiksi, olivat metsänostajat isäntää tiedustelleet. Yllätys oli suuri, kun tämä havunhakkaaja osoittautuikin itse isännäksi. Ukko ei myöskään turhia kursaillut kerran, kun hänet paloa kyntäessä yllätti ripuli. Ukko vain heitti housut pois ja jatkoi kyntämistään pelkkä piikkopaita suojanaan. Kerran oli ukko säikäyttänyt naisväkeä saunasta tullessaan valauttamalla housunsa alas keskellä tuvan lattiaa. Tantsalassa oli juuri silloin väliaikaisesti kortteerissa naapureita, joiden mökki oli palanut.

 

Ukko oli kova puremaan mälliä ja hän oli mällistään hyvin tarkka. Kerran hän olit tullut Huhtilammelle kauppaan, kun Antti Hakulinen oli ollut kaupanhoitajana. Hakulinen tarjosi usein ukolle kahvit, joskus jopa viinaryypytkin. Niinpä ukko meni tälläkin kauppareissulla kaupanhoitajan luo kahville. Kahvinjuontiajaksi ukko heitti mällin uunin korvalle, jonne se sitten lähtiessä unohtuikin. Kun ukko  ajoi Uskalinkankaalla kotiinsa päin, hän sanoi vastaan tulleeelle Hermanni Partaselle: ”Kuule hyvä nuapur, toisitko sen mällin miulle, kun se unohtu siihen uunin korvalle?”  Niinpä Antti Hakulinen kääri mällin pakettiin ja Partanen toi sen Jussille kotiin.

 

Syöntiajaksi ukko jätti mällin aina lautasen viereen pöydänkulmalle. Kerran oli kiertävä puimamies ollut puimassa Tantsalan viljoja ja istunut sitten ruokapöytään hänkin. Puimamiestä suututti hirveästi pöydänkulmalla lötköttänyt mälli, hän kun ei itse tupakoinut. Puimamies lähti sitten kiireesti ja sipaisi ohi kulkiessaan mällin lattialle. Ukko suuttui tästä niin paljon, että puinnit Tantsalassa loppuivat siihen.

 

Myös tarkastuskarjakkoon ukko kerran suivaantui. Tämä tuli taloon ja pani sentrifugin pyörimään juuri, kun ukko oli uunin päällä ettoneella. Sen koomin ei ollut tarkastuskarjakolla Tantsalaan asiaa, kun herätti ukon kesken makoisien päiväunien. Tantsalan isossa tuvassa yöpyi erään kerran myös uittomiehiä. Tarkkana miehenä ukko kävi yöllä tarkastamassa ruokahuoneen leipävaraston. Silloin oli eräs hereillä ollut uittomies kysäissyt: ”Puuttuuko niistä leivistä yhttää?”

 

Mällin puremisen lisäksi ukko myös ryypiskeli silloin tällöin. Kerran hän oli lähtenyt hevosella kauppias Hakulisen luota pienessä tuiterissa. Lastina oli ollut kahvia, sokeria ja valopetroolia. Matkalla oli valoptroolipullosta tipahtanut korkki ja petrooli oli kastellut kahvit ja sokerit. Pihaan tultua oli emäntä sanonut isännälle: ”On ukolla nyt sokerrii ja kahvvii!”

Kyläpoliisit

Kyläpoliisit valvomassa viinankeittoa ja nurkkatansseja

 

Jussi Ikonen

 

Vuosisadan alkupuolella toimi Huhtilammilla kyläpoliisina Jussi Ikonen. Hän oli luonteeltaan kansanmies, jonka eräs tärkeä tehtävä oli estää juopottelu iltamissa ja muilla yleisillä paikoilla, varsinkin kun hänen virkakautensa ajoittui juuri kieltolain aikaan. Hän ei kuitenkaan ollut toimintatavoiltaan kovin ankara, koskapa kerrankin toisten poliisien kanssa iltamiin tullessaan hän ensin kävi yksin sisällä varoittelemassa miehille: ”Pankkoohan nyt pullot piiloon, myö tullaan kohta tarkastammaan.”

 

 Saattoipa Ikonen joskus ottaa pullon suusta itsekin pienet maistiaiset. Kerran hän oli tullut kirkonkylältä päin polkupyörällä, kun eräs mies tuli peilarin kanssa metsästä. Ikonen totesi miehelle: ”Taijat tulla maijolta? Niin tekis miel tuota lämmintä maittoo, eiköhän sulla ois vähän maistella?” Niin Ikonen sitten istui miehen kanssa kivelle ”maitoa” maistelemaan.

 

Ikosen asiakkaaksi joutui kerran Toimi Soininen, joka oli tavattu iltamapaikalla viinapullo mukanaan ja  sai tästä rikkeestä sakot. Hän halusi kuitenkin sovittaa sakot muutaman päivän vankeudella, jotta pääsisi näkemään Kuopion lääninvankilan. Ikonen pyyteli useampaan kertaan  maksamaan sakot, kun vankivaunuun hevosella kyydittävä matkaa olisi yli 30 kilometriä ja niin ”älähyt”  pakkasetkin tammikuulla. Toimi ei suostunut sakkoja maksamaan vaan pysyi päätöksessään. Niin piti Ikosen matkasta ja pakkasesta huolimatta kyyditä Toimi Hammaslahteen vankivaunuun. Toimi paistatti Hiljalla eväskukon, koska arveli sen olevan tarpeen, kun vedelle ja leivälle joutuu. Kukko otettiin kuitenkin vankilassa pois ja annettiin mukaan kotiin lähtiessä.

 

Kerran oli Ikonen taas iltamissa valvomassa järjestystä. Iltamiin oli saapunut myös Melavaarassa asustellut ”Melur-Antti” eli ”Melanviilettäjä-Antti”. Poliisi Ikonen sitten kyseli Antilta, että oliko tämä kenties humalassa. Siihen Antti ehätti heti selittämään: ”En oo. Tentulla voitelin kengät lähttiissä niin tul pullopohjakengät.”

 

Eero Ahlholm

 

Ikosen jälkeen 1930-luvun loppupuolella aloitti kyläpoliisina Eero Ahlholm. Myös hänen työsarkaansa oli valvoa viinankeittäjiä.

 

 Kerran Ahlholm ja Heikki Eronen olivat menneet Piippu-Iitan mökille, jossa oli myös Pekka Räty tuoreiden keitostensa kanssa. Keitoksia maistellessaan Iita ja Pekka huomasivat ikkunasta, että poliisi Ahlholm ja Eronen ovat mökille tulossa Pekka oli silloin ottanut repun selkäänsä ja lähtenyt piiloon. Poliisi Ahlholm oli huomannut karkulaisen ja huutanut tavanomaisen huutonsa: ” Seis, tai minä ammun!” Pekka ei käskyä totellut ja niinpä Ahlholm ja Eronen menivät Iitan mökkiin sisälle. Huomattuaan vajaan pullon pöydällä he kysyivät, mitä se sisältää. Iita vastasi, että vieras sen heitti ja ettei hän sen sisältöä tiennyt.

 

 Kun Ahlholm ja Eronen sitten lähtivät Iitan mökiltä, tuli eräs naapurin isäntä pian heitä vastaan. Ahlholm pyysi isäntää maistamaan, mitä pullossa on. Isäntä joikin pullon tyhjäksi ja totesi sitten: ”En suana selevvee.”

 

Myös sota-aikaan kielletyt nurkkatanssit työllistivät poliisi Ahlholmia. Tansseja pidettiin muun muassa Syvänlammen rannalla olleessa hiilenpolttokämpässä. Kerran Eero oli tullut sinne tanssien aikaan ja kysynyt oven suussa istuneelta Janne Jääskeläiseltä, että ovatkohan kaikki vieraat kutsuvieraita. Siihen Jääskeläinen vastasi: ”Kaikki on kuhtuvierraita eikä kaikki kututut oo tullukkaa.”

 

Lapiovaaran ja Palon välisellä aholla pidettiin myös tansseja aivan taivasalla. Ahlholm tuli kerran tansseihin Lauri Erosen kanssa ja käski panemaan pelit seis.  Tanssiväki lähtikin pois, mutta eräiltä naisilta oli jäänyt tanssipaikalle nutut, joita saapui hakemaan Eino Hämäläinen. Ahlholm huusi Einolle tapansa mukaan: ”Seis, tai minä ammun!” Eino selitti tilannetta, että ”eihän sitä osannu käsiä nosttoo, kun nutut ois puonnnu”. Eino lähti sitten suota pitkin karkuun ja kevyenä miehenä pääsikin eteenpäin. Poliisi Ahlholm ei painavampana päässytkään perästä vaan upposi suohon. Lopulta tuo tanssipaikka hävitettiin räjäyttämällä eikä tansseja sen koomin pystytty enää pitämään.

Talluksen Lyyli

Yrjö Eronen

Sanavalmis ja vieraanvarainen Talluksen Lyyti

 

Talluksen Lyyti (1880-1960) oli aikansa ihminen ja persoona, joka jätti lähimmäisiinsä unohtumattomia muistoja. Vielä ikääntyessäänkin hän seurasi valppaasti niin kotikylän, kunnan kuin valtakunnankin tapahtumia. Lyyti oli syntynyt Utrassa ja pestautui jo nuorena ”pikkupiiaksi” Holmalaan. Sieltä hänet löysi tuleva miehensä Pekka Tallus ja yhteinen taival alkoi 1899.

 

Lyyti oli tunnettu sanavalmiudestaan, muttei kuitenkaan loukannut lähimmäisiään. Harvoin hän tulistui, mutta pahana päivänä hän saattoi sanoa miehelleen huolien ja puutteiden keskellä: ”Minulla sentään oli vihille mentäessä piikuuspaikasta annettu leipä myötäjäisinä, mutta sinulla ei ollut sitäkään.”

 

Vuonna 1914 he pystyivät hankkimaan pikkutilan Lapiovaarasta, jossa oli silloin pahanen asuinrakennus ja maakuoppanavetta. Tilan hintaa maksettiin vielä sodan alkuaikoina mm. siten, että omassa maassa kasvatetusta vehnästä leivottiin pullaa, jota käytiin kauppaamassa sotilaille. Vanhan mökin viereen rakennettiin uusi talo ja vanha mökki purettiin jonkin ajan kuluttua pois. Niinpä Lyyti joutui asumaan viimeisiä elonpäiviään ”viertolaisena” tässä uudessa talossa.

 

Leskeksi jäätyään Lyyti ylläpiti maataloutta tarmokkaasti. Viidestä lehmästä hän ei halunnut luopua, koska mustalaiseukko oli hänen piikatyttönä ollessaan povannut hyvää miestä, suurta lapsilaumaa sekä viittä kuutta lehmää. Vielä sairasvuoteella hän huolehti siitä, että Anni-miniä hoiti lehmät hyvin.

 

Talluksela oli erittäin suosittu nuorison kokoontumispaikka. Lyytillä ja Pekalla oli itselläänkin yhdeksän lasta, joista poikia neljä. Pojat olivat käteviä käsistään, kuten Pekka-isäkin. Saunan taakse oli rakennettu kiikku ja myöhemmin toinen läheiselle kalliolle. Tämä oli entistä ehompi ja siinä sai kokea vauhdin hurmaa ja pyörähtää vaikka ympäri, jos oli rohkeutta. Myös paikkakunnan ensimmäinen ”rammari” lienee ollut Tallukselassa.

 

Tallukselassa oli myös kaksi suurta omenapuuta, jotka oli kasvatettu siemenistä. Siemenet puolestaan otettiin omenoista, jotka Onni ja Eino saivat opettajalta kevättutkinnon yhteydessä palkkioksi hyvästä todistuksesta. Lyyti oli luonteeltaan hyvin vieraanvarainen. Kahvipannu oli aina kuumana, ja jos sitä ei joskus sattunut olemaan, niin pian se joutui: lehmien ”hauvepata” vain pois hellalta, niin kohta siinä kahvipannu iloisesti porisi.

 

Olin hankkinut itselleni moottoripyörän joskus 1950-luvulla. Kerran Lyyti sanoi, ettei ole saanut kyytiä sellaisella ”härvelillä”. Sovimme, että minä käytän häntä kaupalla. Niin me sitten köröttelimme Huhtilammin kylälle ja teimme kumpainenkin ostoksemme. Olimme tulossa aivan Lyytin kotimökin luona olevalle töyräälle, kun takaani kuului kauhea rääkäisy: ”Nyt miulta katkes jalaka!” Lyytiltä oli luiskahtanut jalka moottoripyörän jalkatuelta pyörän pinnien väliin ja kantapäästä kuoriutunut nahkat pois. Ensiavun jälkeen taas kiireesti pyörän päälle ja tohtori Kytön paikkailtavaksi.

 

Lyytillä oli oma ”kauppatiensä”, joka kulki suoraan vaarojen poikki ja oikaisi talvisin Keltalammin kautta kylälle. Kun Alapihasta aikanaan muodostettiin uusia tiloja ja raja-aitoja rakenneltiin uusien tilojen rajoille, sulkivat ne Lyytin polut. Siitä Lyyti ”kirkotteli” uusia isäntiä: ”Juuttaanko takia työ että ou tehneet veräjii, jotta immeiset piäsis kulukemaan asioillaan!” Lyytille pitikin tehdä veräjät polun kohdille, ettei hänen enää tarvinnut reppuselässä ryömiä piikkilankojen alitse.

 

Huhtilammin kylällä oli kaksi kauppaa: ylä- ja alakauppa. Tavallisesti Lyyti teki ostoksensa yläkaupasta, jossa hänet aina vietiin kamarin puolelle kahville. Kerran kahvilta palattuaan ja reppua selkään sovitellessaan Lyyti virkkoi kauppiaalle: ”Tuolla alakaupassa ne auttaa repunnii selekkään.”

 

Suuren perheen vaatettaminen toi omat huolensa, eikä siihen aikaan annettu köyhillekään vaateavustusta, vaikka Pekka oli itse koulun johtokunnassa. Lampaan villat kehrättiin ja pellavat kasvatettiin omassa maassa. Sarka kudottiin ja vanutettiin kotona, samoin myös palttinat ja piikot olivat kotitekoisia. Lyytillä ei itsellään ollut räätälintaitoa, sen sijaan vanhin tytär Hilja laitettiin ompeluoppiin, myöhemmin myös nuorin tytär Martta. Ompelukone hankittiin taloon hyvissä ajoin, ja myös pojat oppivat ompelemaan itse vaatteensa.

 

Toimi-poika rakensi äidilleen uuden tiilinavetan, johon ei kuitenkaan tullut vesijohtoja. Vesi oli kannettava karjalle navetan takana suon laidassa olevasta kaivosta, josta oli jyrkkä nousu navetalle. Lyyti oli kuullut, että valtio myöntää avustusta vesijohtojen rakentamiseen, joten hän lähti puhumaan asiasta hammaslahtelaiselle ministerille Vieno Simoselle. Niinpä minä lähdin taas kyytimieheksi moottoripyörällä ja Lyyti sai navettaan vesijohdot ja vähäisen avustuksen kustannusten peittämiseksi.

 

Lyyti suoritti huushollissaan suursiivouksen joka kevät. Tuvan ja kamarin seinät nokeentuivat hellasta tulevan savun ja tulenlieskojen takia, kun lehmien hauvepataa joutui nostamaan hellan reikään ja siitä pois. Lyyti kutsui minut usein ennen juhannusta suursiivoukseen, jossa seinät tapetoitiin, kattohirret ripsuttiin katajaluudalla ja lattia maalattiin aina samanvärisellä punaisenruskealla öljymaalilla. Työn tehtyä Lyyti kiitteli: ”Tämähän on kuin herranhuone, valoisa ja kaunis.”

 

Kun Lyyti suunnitteli muuttoa poikansa rakentamaan uuteen taloon, oli pojalla ehtona se, ettei siellä keitettäisi hauvetta. Lyytin mielestä lehmät eivät kuitenkaan heruneet ilman hauvetta, joten Lyyti jäi asumaan vanhaan taloon ja kuuluu tokaisseen: ”Kusen, paskannan minä sellaiseen huttuun, jossa ei ou jauhoja.”

 

Tallukselassa oli joka vuosi heinänteon ja elonleikkuun aikaan talkoot, joissa piti olla ruokaa ja juomaa riittävästi. Se oli Lyytille kunnia-asia. Lyyti kutsui talkooväkeä syömään huutaen rappusilta: ”Tulukkeehan sieltä viimeinkin palastelemaan!” Kun Lyyti kehotti vieraita kahvipöydässä ottamaan täytekakkua, hänellä oli tapana sanoa: ”Ottoitenhan mätästä!”  Lyyti kylätteli mielellään, varsinkin Ahvenilan paikalla. Kun kaikesta oli varsinkin sota-aikaan pula, hänellä oli tapana tokaista Ahvenilaa tarkoittaen: ”Jos sitä ei ou Herralassa, niin sitä ei ou missään.”

 

Lyyti seurasi tarkasti aikaansa ja pyyteli Kekkoselle Jumalan varjelusta, että lentokoneen siivet kantaisivat presidenttiä turvallisesti valtiovierailuilla. Kun kerran selostettiin radiossa Kekkosen matkaa Tanskaan, kerrottiin alkupaloina olevan häränhäntälientä. Siitäkös Lyyti tuohtui: ”Eikö ne juuttaat ossoo laittoo muuta ruokkoo, kun pittää keittee Santun hännästä. Muutamaa päivää aikaisemmin oli näet laitettu naapurista Santtu-niminen sonni teurastamolle.

 

Asioidessaan kerran kyläkaupassa Lyyti pyysi kauppiaalta: ”Tuohan nyt sitä muutammoo musttoo makkarroo yks pötky.” Kauppias kävi sen hakemassa jostakin ulkovarastosta. Kun siihen makkarapötkyn pinnalle oli kertynyt jotain ”ajanpatinaa”, niin Lyyti tokaisi kauppiaalle: ”Se, sehän on kuin käyttämätön ruunan värkki.”

 

Lyytin Onni-poika oli Kiuruvedellä E-liikkeen johtajana. Ensi kertaa siellä käydessään hän kyseli kauppatytöltä, että missä johtaja mahtaa olla. Tytön ihmetellessä, mitä asiaa emännällä johtajalle on tokaisi Lyyti vastaukseksi: ”Mittee sie sillä tiijolla tiet ja mittee se sulle kuuluu, jos mie poikooni kyselen!” Kun Onni-poika toi ensi kertaa Annikki-nuorikkonsa äitinsä nähtäväksi, ihasteli Lyyti miniäänsä: ”Se, sehän on kuin he-, herran enkeli.”

 

Vuosisadan alkupuolella oli Huhtilammillakin ajanhengen mukaisesti työväenliikkeen toimintaa, jossa Lyytin Pekka-mies oli ahkerasti mukana. Näitä aikoja muistellessan Lyyti kertoi, kuinka väkinäistä oli olla siellä kahvinkeittopuuhissa: ”Jos ei sitten muu ilottanut, kun siellä piti olla myöttääsä sitä porovettä keittämässä.”

 

Lyytin Toimi-niminen poika kierteli muuraamassa uuneja lähiseudun taloissa. Erään talon emäntä oli työn valmistuttua kysäissyt Toimilta: ”Vettääkö tämä uuni?” Liekö Toimi perinyt äidiltään puhelahjoja, kun sutkautti vastaukseksi: ”Juuttaastakos minä tiijän vettääkö vai työnttää!”

Juho Piipponen

Posti-Jussi vaimonvälittäjänä

 

Postiljooni Juho Piipponen eli Posti-Jussi (1884-1949) asui Huhtilammin koulun alapuolella sijaitsevalla tilallaan, jossa hänen vaimonsa Posti-Maikki hoiteli kylän postia. Matti Tahvanainen Lapiovaarasta oli jäänyt leskeksi ja asui lastensa kanssa tilallaan. Matti lienee tuntenut olemisensa yksinäiseksi, kun oli sitten tiedustellut Posti-Jussilta, eikö tämä tietäisi sopivaa elämänkumppania hänelle. Myöhemmin Jussi olikin kertonut Matille, että postiautoreitin varrella Koverosta Ilomantsiin päin olisi sopiva ehdokas.

 

Eräänä lauantaiaamuna Matti nousikin postiautoon ja lähti katsomaan kumppaniehdokasta. Kun Matti oli jäänyt tien varrella olevan asunnon kohdalla pois, oli hän varoittanut Posti-Jussia pysäyttämään auton illalla siinä samassa kohdassa, jotta hän pääsisi takaisin kotiin. Auto pysähtyikin palatessa ottaakseen Matin kyytiin. Matti oli kuitenkin sopivassa asussa Josefiinan kanssa menossa saunaan vasta peittonaan ja huusi Posti-Jussille mennessään: ”En minä lähekkään teijän kyyttiin, minnuu onnisti!”  Niinpä Josefiina sitten tuli Matin emännäksi Lapiovaaraan ja kuoli siellä vuonna 1953.

 

Posti-Jussin Erkki-poika oli kerran löytänyt jyväpurnusta isänsä viinapullon. Siihen aikaan nimenomaan jyväpurnu oli se paikka, jossa pulloja pidettiin piilossa. Erkki oli juuri lähdössä tansseihin ja ajatteli, että hänpä ottaa pullon evääkseen. Posti-Jussi sitten huomasi pojallaan viinapullon ja alkoi vaatia sitä takaisin. Poika oli sitten vastannut isälleen: ”Ethän sie vanha mies ennee viinalla mittää tie!”

Kirjoita uusi kommentti: (Napsauta tästä)

123kotisivu.fi
merkkiä jäljellä: 160
OK Lähetetään.
Katso kaikki kommentit

| Vastaa

Uusimmat kommentit

tänään | 18:19

Kiitos paljon Elli!

...
06.12 | 12:52

Anjala, Hanna Puustinen Mari Rannikko

...
06.12 | 12:50

Hanna Hotulainen, Jyri ja Joni Pesonen, Henri Mononen, Kalle Kauppinen, Sanni Rannikko,Antti Pakarinen, Teemu Saariaho, Jarkko Sirainen, Simo Puustinen, Linda

...
06.12 | 12:46

Janis Sanches,Kaisa Simonen, Mira Vuojolainen, Aarne Väänänen, Jasper Klevering, Riitta Leppänen (jyryn sylissä)Tomi Kakkonen, Laura Hotulainen, Elina Pelkonen,

...
Tykkäät tästä sivusta